Juoksen kymmenen kilometriä, kunnes olen tyytyväinen ja palaan kotiin. Sallin itselleni nautinnon käydä suihkussa ja syödä banaanin. Kello on jälleen minua vastaan ja väittää viisarit ironisessa virneessä, että minulla on jo kiire töihin. Niimpä minulla sitten kai on.
Töissä on kuulema kiire. Minua informoidaan päivän työtehtävistä ja lupaan jäädä ylitöihin helpottaakseni kiirettä. Päivän ensimmäiset tunnit kuluvat omassa kuplassani, joka on täynnä sumua. Suoriudun omista töistäni, kunnes kahvitauko koittaa. Minun ei tee mieli kahvia, mutta nousen keittämään sitä. Nyt nimittäin on sen aika. Lasken tunteja viikonlopun alkuun. Silloin varastan kellolta ajan itselleni.
Punnitsen vanhempieni ja mummini väliltä. Kumman luona menen ylitöiden jälkeen käymään? Toisaalta en haluaisi kummallekaan sanoa ei, onhan se törkeää todeta mummolle että en tulekaan, kun on parempaa seuraa, ja päinvastoin. Kun ei heidän kesken välitkään ole niin lämpimät. Katson muumimukini Nuuskamuikkusta anovasti, mutta se ei anna vastausta. Tiivistän aikataulua ja käyn kummankin luona.
Jos vien mummolle kukkia tuliaisiksi, pitää vanhemmillekin viedä jotain. Hehän saattavat puhua keskenään vierailustani ja on noloa, jos vain toiselle on viemisiä. Ostan siis vanhemmilleni suklaalevyn. Tai ei, vaan konvenhteja, etteivät he luule että minulla menee taloudellisesti huonosti. Vaikka meneehän minulla.
Naapurin Ulla soittaa taas. Linja rätisee hetken ja hänen pirteä äänensä särähtelee tärykalvollani. Ulla pyytää minua viikonloppuna järjestelemään kirpputoripöytää. Hän kertoo sivumennen, miten on treenannut maratonille ja vienyt koiran näyttelyyn jo toista kertaa. Kuulostan laiskalta, jos en lupaudu kirpputorille, mutta toisaalta kiireiseltä ja tunnolliselta jos keksin hyvän tekosyyn olla menemättä. Voisin vaan pitää työvapaan päivän.Mutta en keksi. Liian pitkä tauko, Ulla odottaa vastausta. Kuulen oman ääneni joka hihkaisee tekopirteästi että totta kai. Ja hitto, se taitaa luvata vielä auttaa sen näyttelykoiran trimmauksessa.
Minä olen kaivanut siemenelleni siis aivan liian syvän kuopan kiviseen maahan. Olen kaivanut sen tylppäkärkisellä lapiolla, ja se on ainakin kuusi metriä syvä ja neljä metriä leveä. Sen pohjalle olen laittanut itämään siemenen, mutta eihän se koskaan nouse maan pinnalle kauniina kukkasena. Olen tehnyt valtavasti turhaa työtä. Kenelle minä sen työn tein, kun palkinnoksi kukkanikaan ei nouse mullasta.
Ulla on kaivanut muhevaan, pehmeään multaan viisitoista senttiä syvän kuopan. Se on kolme senttiä leveä. Sen pohjalla on siemen, joka itää pian. Ei sen istuttamiseen tainnut mennä kauaa. Mietin jo, kuinka kaunis kukka siitä tuleekaan. Ainakin kauniimpi kuin minun.Oma kukkani kun ei koskaan verso.
Jos kiellämme itseltämme elämän nautintoja, saako joku muu nauttimatta jättämämme nautinnon? Turha työ on vain taakaksi, ei se tuota hedelmää.Olemme olemassa pyrkiäksemme onnelliseen elämään.Ensin onni on kuitenkin hankittava itselle, että sitä voi jakaa toisille.Siitä, että kaivaa siemenelleen jättimäisen kuopan, ei ole iloa.Kun kukka on versonut, olet siitä ylpeä, taitat sen kauniin varren ja annat sen jollekulle. Niin toimii onni. Opetellaan sanomaan ei, kun haluamme kieltäytyä. Se on varsin lyhyt lukuläksy. Pian sitä huomaa, että kukaan ei piiskaa selkään, vaikka nukuit pidempään ja jätit aamun lenkin väliin. Kukaan ei ajattele sinulla menevän huonosti jos ostit suklaarasian konvehtirasian sijaan. Lopetetaan äärettömien kuoppien kaivaminen ja lakataan olemasta itsemme orjia. Ollaan mieluummin itsemme hallitsijoita. Usko pois, elämäsi on sinua varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti